Kukoistuksen kaari on ikuinen – eettistä pohdintaa hoivasta

Yksikään ihminen ei toivo, että tulisi vanhana ”hyvin hoidetuksi”. Minä olen niin paljon muutakin. Säilyykö minun ihmisarvoni ja persoonani silloinkin, kun tulen vanhaksi, enkä enää pysty toimimaan oma-aloitteisesti ja rationaalisesti, kun olen kodin ulkopuolisen tuen ja avun tarpeessa enenevässä määrin.

Aila Meriluoto katsoo itseään runokokoelmassa ”Kimeä metsä”: ”Minun vanha silkinohut ihoni, siniset suonet kohollaan. Miksei. Minä kukin iiriksiä.  Helvetti, minähän kukin!”. Ihailen tuota ”tyttömäistä” uhmaa ja ennen kaikkea elämäniloa ja huumorintajua, sarkasmia tietysti paljon siinä iässä tai tässä iässä. Katseen painopiste on edelleen tulevassa.

Vanhenevan ihmisen tulevaisuus on hyvin konkreettinen asia. Joudun ajattelemaan tulevaisuuttani paljon enemmän kuin nuori ihminen, jolle tulevaisuus on rajaton, rannaton ja loputon. Tulevaisuus on vanhenevassa ihmisessä itsessään. Mitä kaikkea voin vielä kokea ja tehdä, mistä on luovuttava, kuinka kauan opin ja osaan, kuinka kauan pärjään omillani, olen omatoiminen, itsenäinen ja itse itseäni määrittävä ja määräävä.

Hoivan pitäisi auttaa ihmistä kukoistamaan aina siinä elämäntilanteessa, jossa hän on ja aina elämänsä loppuun asti, sanoo vanhustutkija, pappi Jari Pirhonen Helsingin Sanomissa (HS 25.2.2024). Jokaisen ihmisen elämän tulisi olla vanhanakin enimmäkseen muuta kuin hoivaa. Haluan olla vanhana hoivattavanakin vähän kapinallinen ja omanarvontuntoinen.

Empatian ja sydämellisyyden läsnäolo hoivakodissa syntyy siitä ymmärryksestä, että ollaan hoivattavan ihmisen kodissa, koti- ja elämänympäristössä, jossa jokaisen erilaisen persoonallisuuden tulee kukkia, tuettunakin.  Vanha se vasta persoona onkin.
”Olit ennen villi, älä annan kenenkään kesyttää itseäsi” (Isadora Duncan).

Luontaisesti lämmin ihminen

Yhteiskunta on hoivapolitiikassaan tuottanut vieraannuttavaa ja toiseuttavaa vanhuuden ihmiskäsitystä. Jatkuva huolen kautta puhuminen, huoli vanhusten määrästä, resurssien vähäisyydestä, alan ajautumisesta markkinavoimien vietäväksi ja vanhuuteen liitettävistä kuvista tuottamattomuudesta ja hoivataakasta, ovat omiaan ruokkimaan pelkoa siitä, että minuutta ja ihmisarvoa riistetään ympärivuorokautisessa hoivassa. Suurin pelko hoivan kohteena olevalla on joutua toisen armoille, toisen vallan alle.

Tarvitsen sydämenlämpöisiä ihmisiä ympärilleni, jos joudun toisista riippuvaiseksi. Luontaisesti lämmin ihminen saa toisen tuntemaan olonsa hyväksi lähellään.
Väestöliiton perhe- ja ihmissuhteiden asiantuntija Minna Oulasmaa kutsui kirjoituksessaan (HS 20.8.2020) helposti lähestyttävää ja valoisaa henkilöä luontaisesti lämpimäksi ihmiseksi. Oulasmaa kuvaili, että lämmin ihminen tunnistaa omat ja muiden rajat ja tietää milloin on oikea aika ja hyvä koskettaa toisen olkapäätä, tarttua kädestä tai halata. Lämpö on pyyteetön piirre ihmisessä.

Jari Pirhonen (emt.)  tunnisti hoivatyössään ja tutkijana, että kontakti hauraaseen muistisairaaseen ihmiseen ei voi lähteä tavoite edellä, tavoitteet vievät toimenpiteisiin. Hän sanoo, että ihminen voi elää perushoidolla, mutta ei kukoista pelkällä perushoidolla.  Vanhuutta ei tarvitse hoitaa pois. Se on elämänvaihe, joka ansaitsee kaiken kunnioituksen. Saanko auttajakseni ihmisen, jolla on lempeä luonne, ”hoksottimet kohdallaan” ja joka tuo arkeeni myös tunteiden hoivaa.

Kukoistus hersyää vain vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Toiveeni on, että oma hoivaympäristöni, kotini, on auki vieraille, vapaaehtoisille ja ystäville. Kukoistus tarvitsee ravinnokseen paljon inhimillistä ja sosiaalista pääomaa, taidetta, kulttuuria, hauskuutta.

Hyvä katse

Myöhäisiän kukoistukseni on rakastavasta katseesta riippuvainen. Ihmiskatseessa on itsessään se ominaisuus, että se voi tehdä asioista arvokkaita. Näin huomautti eräs viime vuosisadan merkittävimmistä filosofeista, itävaltalainen Ludwig Wittgenstein (1889- 1951). Wittgenstein totesi, että katse voi tehdä arvottomista asioista kalliita. Hän ei kuitenkaan puhunut ylenkatseesta mitään, ihmiskatseen kyvystä viedä arvo pois, tehdä asioista arvottomia. Me kaikki tiedämme kokemuksesta, että sellainenkin ominaisuus katseessa on. Miten monen arkeen kuuluu yli katsominen, katseen ohittaminen, läsnäolematon katse.

Suuri eettinen haaste hoivakodissa onkin hoivan hyvä katse. Hoivaaja näkee hoivattavansa haurauden ja voimattomuuden. Toisaalta hänen työnsä rytmi on kiireinen, toimenpiteiden ohjaama. Hoivaajan on syytä tarkkailla omaa katsettaan. Hän on vastuussa siitä, millä tavalla katsoo hoivattavaansa. Varsinkin kun katseen kohde, vanha ihminen, on haurastuessaan vaarassa menettää kykynsä nähdä itsensä ainutkertaisena ja kallisarvoisena. Hoivaajalla on katseensa kautta kyky tehdä hänestä jälleen arvokas ja ainutlaatuinen.

Kukoistuksen kaaren loppupäässä, kun ulkoinen maailma, sisäinen maailma ja tuonpuoleinen ulottuvuus ovat yhtä aikaa läsnä, ollaan hoivan sensitiivisimmällä alueella. Onko hoivaajan mahdollista tavoittaa vielä hoidettavansa liukuvaa väsynyttä olemusta?

Kauniimmin ei voisi tuota vaihetta kuvata kuin sen teki Anne Fried muistelmateoksessaan ”Elämän värit”. Hän kirjoittaa: ”Illan pehmeässä pimeydessä ennen unen tuloa, hiljaisessa hämärässä ennen aamunkoittoa, olen niiden seurassa, jotka eivät enää ole maan päällä;
en vielä kuulu heihin, mutta tiedän, että he ovat lähelläni. He antavat minun tuntea läheisyytensä päivittäin. He jakavat kanssani kaiken kokemani niin, että jokainen tapahtuma vie minua askelen verran lähemmäksi heitä. Elän heidän ja arkisen olemassaoloni välissä ja kysyn ”Kauanko vielä?”.

Olenhan hoivaajalleni kaikkinensa totta.

Mali Soininen, KM, Sosiaalineuvos
Kirjoittaja on Hoivan tukipalvelut -hankkeen ohjausryhmän jäsen